Kun olin yhdenksänvuotias, muistan maanneeni sängyssä
ja toivoneeni uraa kirjailijana.
Pitäisi varoa, mitä toivoo.
Vuoden 2012 lopussa tein hyvässä ja pahassa elämäni isoimman päätöksen
ja lähdin etsimään itseäni. Taakse jäi avovaimo ja kolme lasta.
Volvon ratista varjomaailman laitamille. Kipua, pelkoa, juurettomuutta,
epätoivoa.
Rakkautta, hullaantumista, seikkailuja, petollisuutta, ystävyyden
syntymää ja kuolemaa.
Hölmistynyt tullimies Reykjavikin lentokentällä, kädessään Europolin
raportti Seppo Lampelasta
"This is insane. why you do these things you do?"
Oppiakseni itsestäni ja elämästä.
Pimeästä pätkäkämpästä kujien kautta toiseen, kaiken omaisuuden
mahtuessa reppuun ja Ikea-kassiin.
Matkustamista, filosofisia keskusteluja nerojen kanssa, tyrmistystä ja
lamaannusta, Gandhin viimeinen pyyntö kusettaa kaljarahat saattoväeltä.
Rakkauden aiheuttamaa endorfiinimyrskyä, täydellisen tappion voimia
vievä tyhjyys.
Pari kertaa elämä on hakannut musta punkrockin vittuun ja
anteeksiantaminen saattaa tästä
eteenpäin rikkoa kylkiluut. Silti mun on pakko antaa anteeksi. Tämä
määrä kipua katkeruudeksi muuttuneena tappaisi mun sielun.
Toisaalta, kiipesin vuorelle ja löysin vuoren huipulta ison spliffin.
Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Olen myynyt tauluja, tekstiä, levyjä ja
keikkaa.
Olen taiteilija, elän suurinta toivettani. Jotkut sanovat minun olevan
hyvä siinä, mitä
teen. Olen nuorisotyöntekijä ja musiikin opettaja. Monta sukupolvea
räppiä ja räppäreitä mun kautta.
En ole rikollinen. Kiven ja veden välillä valitsen veden. Haluan
sytyttää kynttilöitä, en sammuttaa niitä.
Steen1 oli aikansa tuote. Voi, kuinka vähän silloin tiesinkään. Steen1
on edelleen suosittu, haastis -ja keikkapyyntöjä satelee. Monet mun
ystävistänikin miettivät, miksi
vaihdoin Steen1n Kaleen.
Yksinkertaisesti siksi, ettei provosoiva mörköily ole aikuisen miehen
hommaa.
Mä vilpittömästi haluaisin maailman olevan mun musiikin jälkeen parempi,
ei pahempi paikka.
Paholainen ei osaa itkeä ja kiiluvat silmät lurkkivat elämän nurkissa
meillä kaikilla. Rappiolarpattavaa räppiä tulee joka tuutista ilman
Kaleakin.
Olen oppinut elämästä ehkä tarpeettomankin paljon. Tärkein oppi on ollut
silti
"Pidä kiinni hyvistä asioista."
Kurjuus tulee kutsumattakin, hyvät asiat vaativat työtä. Pitää tunnistaa
hyvä päivä, sen sattuessa kohdalle.
Suurin menetys elämässä on se, että kaunis päivä valuu hukkaan
synkkien kelojen takia. Kasvot heijastuvat vedenpinnasta, olit sitten
hukuttautumassa, tai menossa uimaan. Jos haluat imeä elämästä ydinmehun,
varustaudu silloin tällöin käyttämään
myös pilliä.
Mä en halua enää räpätä synkkyydestä. Olen taipuvainen synkistelyyn ja
juuri siksi opettelen löytämään elämän varjoista sen valon, mikä varjon
heittää. Haluaisin oppia
sanomaan ne pelastavat sanat, en suistaa ketään syvemmälle siihen
ihanaan, itse valittuun kurjuuteen.
Jos joskus oppisin tekemään biisin siitä henkeäsalpaavasta onnen
tunteesta, mikä pakottaa huokaisemaan syvään, olisin tyytyväinen.
Kun olin skidi, ei yksinkertaisesti ollut vielä olemassa keski-ikäisiä
räppäreitä. Mä olen nyt tuntemattoman tien alussa ja nyt mun pitää
päättää, minkälainen mies ja taiteilija
oikein olen. Haluaisin olla hyvä ja viisas, olkoon kuinka oksymoroni
vain. Haluaisin sinun hymyilevän, en itkevän.
Haluan kirjoittaa runon, kirjan, varastaa kuun taivaalta ja tehdä
tähdenlennosta
auringon. Tarpeeksi pitkällä aikavälillä jokaisen henkiinjäämisprosentti
on nolla, mutta
tarpeeksi lyhyellä aikavälillä se on 100.
Koko alkuvuosi on ollut hullua rytinää kaikille luoville ihmisille. Näin
ihan empiirisesti
katsottuna. Mistä lie johtuu, enkä minäkään siltä välttynyt. Tänään
rukoilen taas
sydämeni, sen pettävän paskan puolesta. Vaikka se onkin juuri nyt
haulikolla ammuttu säilyketölkki, se lyö silti. Kiitos siitä.
- K
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti